| |
KUN
TARINA ON TARINA HAVAINNOSTA
Pekka Hepoluhta maalaa
sekä niukkoja asetelmia että maisemia. Itse hän
pitää niitä melkein samana asiana, vaikka ne ovatkin
aihepiiriltään erilaisia ja siten pinnallisesti tarkastellen
erinäköisiä. Syy samanlaisuuteen on kuitenkin
selvä: Hepoluhta maalaa pelkästä havainnosta.
Aiheella on hänelle loppujen lopuksi hyvin vähän
merkitystä kunhan se on silmän edessä, katseen
ja valon tuottamien muutosten kohteena. Hänen asenteensa
aiheisiin on lakoninen, miltei tyly: "Molemmat ovat aiheina
tietyllä tavalla mielenkiinnottomia juttuja." Hän
ei myöskään juurikaan valitse aiheitaan, ainakaan
kovin tietoisesti, vaan ne pikemminkin sattuvat kohdalleen. Hän
katselee hyvin arkisesti ympärilleen: "Voisi tuonkin
maalata." Kun yritän inttää, että yksittäiset
esineet tarjoavat kuitenkin enemmän assosiaatioita tunnetiloihin
kuin maisemat, että katsojalle ne ovat loppujen lopuksi
tunnetiloja, Hepoluhta suostuu tunnustamaan tunnetilojen läsnäolon,
mutta ei tee kuitenkaan eroa maiseman ja asetelmien välillä:
"Maisema saattaa olla juuri sellainen, kuin sattuu itse
sillä hetkellä olemaan... Mutta on joitain sellaisia
maisemia, jotka haluavat tulla kuvatuksi tietyllä tavalla.
On niillä oma merkityksensä. Niissä on omat juttunsa,
jännitteensä.'
Hepoluhta on paradoksaalisesti
väriä tutkiessaan etääntynyt abstraktista
taustastaan. Hän maalasi kymmenisen vuotta abstraktia maalausta
ja samalla "harrasti" maisemamaalausta. Hän on
kiinnostunut puhtaasta värimaalauksesta, mutta vierastaa
lopulta abstraktien muotojen vaatimaa keksimistä, muistia
ja kuvittelua, jotka muuttavat havaintoa estetisoivaan suuntaan.
Itse havainnosta saa niin paljon ja törmää loputtomaan
variaatioiden määrään, monimutkaisuuteen.
Asetelmamaalauksen
tai maisemien konventiot eivät kiinnosta Hepoluhtaa. Kohteena
ovat väri, värien rajat, valo. Usein kyse voi olla
yksittäisestä väristä. Karpalomehulasin punaisesta,
valkoviinipullon vihertävästä keltaisesta, oliiviöljystä.
Toisinaan värin intensiteetti vetää puoleensa.
Hepoluhtaa kiinnostavat myös maaliaineet ominaisuuksineen.
Vaikka Hepoluhta onkin vuosia opettanut värioppia, mm. Albersia,
hän ei maalaa minkään systeemin mukaan. Hän
on skeptinen värijärjestelmien ja niiden loogisuuksien
suhteen: Värijärjestelmiä on vaikka kuinka monenlaisia.
Sitten kun jonkin järjestelmän on oppinut, onkin oppinut
jotain lähinnä järjestelmän kehittäjän
logiikasta, ei väristä. ,
Myöskään
Hepoluhdan sommittelu ei ole kovin altista konventioille. Oleellista
on se, että kuva pysyy elävänä, että
tapahtuminen ei lopu varsinkin kun "aiheet saattavat olla
totaalisen tylsiä", kuten Hepoluhta itse toteaa. Nopeasti
valoa seuraava maalaus ei jätä myöskään
aikaa liialle suunnittelulle ja luonnostelemiselle. Hepoluhta
maalaa suoraan ja nopeasti eikä aina välttämättä
edes tiedä, mihin maalaus on menossa. Tästä syystä
työtkin ovat melko pieniä, suurimpana kapeat maisemat,
jotka ovat osapuilleen tekijänsä kokoisia: »Suurin
koko, jonka pystyn maalamaan menemättä taaksepäin"
Tehdessä ei ole aikaa tarkastella keskeneräisiä
töitä; valo muuttuu nopeasti tai saattaa loppua. Muisti
muuttuu mielikuvituksen sijaan maalaamisen motoriikan asiaksi.
Proosallisesti: "Ei siinä ehdi miettimään."
Vasta jälkeenpäin voi ottaa etäisyyttä.
Mutta entä katsoja?
Minkälaisia tarinoita katsoja saa lukeakseen Hepoluhdan
maalauksista? Värimaalarinakaan Hepoluhta ei usko puhtaaseen
esteettiseen elämykseen, jossa muistot, rakkaus, intohimo,
viha, kaipaus kaiken kaikkiaan yksilöllinen henkilöhistoria
eivät vaikuttaisi. Hän haluaa jättää
teoksensa avoimiksi ja sallii mieluusti katsojalle omat tulkintansa.
Mutta on teoksissa omakin tarinansa. Hepoluhta kertoo havainnon
tarinaa. Hän tekee kuvia omasta katseestaan, tavasta jolla
hän katsoo. Tästä todistavat myös teosten
nimet, jotka ovat usein ainoastaan ajallistavia ja paikallistavia
reunahuomautuksia näin, tämmoisen asian, tämä
maalari näki tähän vuodenaikaan, näiden koordinaattien
puitteissa. Mitä tuo tarina sitten haluaa tai voi kertoa
katsojalle? Ehkäpä ajattelemista ajattelemisen merkitystä
jonkin toisenlaisen välineen. kautta. "Entä jos
ei olisi tälläistä keinoa järjestellä
maailmaa?", kysyy Hepoluhta vastakysymyksellä. "Miten
siitä selviäisi?" Altis katsoja on vähemmän
asioiden vanki, kun oppii hahmottamaan maailmaa toisista suunnista,
toisilla välineillä, toisen ihmisen silmin. Hepoluhdan
maalausten sanoma voisi olla pienen havainnon tuottama tajunnan
suuruus: kaiken havainnon kohteena olevan loputon monimutkaisuus
ja liikkuvuus.
Otso Kantokorpi
|
|
|